Helmikuisena aamuna

Kimaltavana
sädehtivänä,
osuvat aamuauringon säteet
pakkaslumiseen hankeen.
Puhtaina
ja kirkkaina
kuin timanttien peittämään peltoon.
Maisemani on rikas valoista.

Helmiä polkuni varrelta

Tämän runon sain aamuna, jolloin vanhimman veljeni tytär Virpi synnytti esikoisensa. Kovin ihmettelin erikoista runoa, sillä koneen äärelle mennessäni minulla ei ollut yhtään runoajatusta. Runo vain halusi ilmiasunsa nähtäväksi ja luettavaksi.

Lahja taivaasta

Pieni enkelilapsi ajatteli näin
maan päälle tahtoisin mennä,
sitä ajatteli hän ihan päivittäin
avas siivet ja sanoi *nyt lennän*.
Hän toiset enkelit hyvästeli
joku taisi itkeä ihan,
Isä nyökäten myöntyi, saattelikin
kotiportille taivasten pihan.

Pieni enkelilapsi tutkiskellen
uutta kotiaan pitkään etsi,
oli tarjolla rikkautta, köyhyyttäkin
oman paikkansa viimein hän keksi.
Tuohon perheeseen hän tahtoi syntyä
sirot siipensä tuulelle antoi
ja se tuuli vai toiveen taivaisiin.
Isän siunaus taivaasta kantoi.

Tuo pikkuinen lapsi lahja enkeleiden
äidin sylissä tuhisten nukkuu,
syli paras on paikka päällä maan
muistot enkelimatkasta hukkuu.
Joskus unessa saattaa hän käviäistä
kotiportilla taivasten pihan,
ei kai muuten hän voisi noin suloisesti
hymyyn sulavat kasvot ihan.

Runoratsua ei voi raipalla käskyttää

Oi ratsuni korskea
runoina laukkaa
harjasi hulmuten
ilmaa haukkaa.
Ethän paikallas
enää nuoku ja nyhjää
en kestä katsella
papria tyhjää.
Oi ratsuni sanainen
lähde jo lentoon
tuo toivonkipinää
mieleeni hentoon.
Miksi paikallas poljet
ja kuovit vain maata
minut nopsaan runojen
ihmemaailmaan saata.

Kerran kesällä

Sade rummuttaa
ryminsä ikkunaan
sitä säestää ukkosen pauhu,
nousee tuuli
se viritti jo kanneltaan
soi kuusikossa
luontoäidin laulu.

Sade piiskaa yhä
ikkunaani kovempaa
taivas salamaa paukkuen viskoo,
tuuli repii ja riuhtoo
yhä vinhempaan
mustaa pilveä rikki se kiskoo.

Sade rummuttaa
rytminsä ikkunaan
hiipuu vienoksi soinnut tuulen,
laulaa luontoäiti
yhä vain laulujaan
puiden oksistossa
hyräilynsä kuulen.

Runonen

Ranta ikävöi aaltoja
kivet sen pehmeää vaahtoa,
taivas tähteä tuikkivaa
kuu pilviverhoa peitteekseen.

Pieni hassu runo

Kuu hiipi hiljaa
kuusikon takaa,
kurkisti huoneeseen
kuka siellä makaa.
Kutitteli kajollaan
pikkuista nenää
houkutti hereille ei uni maistu enää.

Kuu piirsi seinille
varjoista muodot
hassusti vääristi
meren ja luodot.
Tuolista majakan
nopeasti rustaa,
valaisee huoneen
väijyy varjoissa väriä mustaa.

Arjenaskareista ajatuksia

Minä sormeilen lankaa omaa
elon rukkini kehräämästä,
päivä päivältä säiettä somaa
saan kootuksi värttinästä.
Kudon arjesta
kirjavaa paitaa
tai suruista kudelmaa
on välissä iloista raitaa
jopa riemujen kirjavaa.
Minä silmukoin omaa lankaa
luon puikoille kohtalon,
joka värille sisältö pankaa
jolla valta elämään on.
Kudon muistoja hellivin sormin
lasten nauruista täyttyvät päivät
ja äidin tarkkaavin korvin
kuulin joskus myös
huokausten häivät.
Minä helskytän puikkoja illoin
kudon kultaista kudelmaa
ja työni saan valmiiksi silloin
kun armoon saan nukahtaa.

Illan lähestyessä

On nopea hetki
kun aurinko vajoaa
säteiden hautaan.
Vielä viimeinen yritys
maalata horisonttiin
purppuraisin siveltimen vedoin,
värit jäävät hetkeksi roikkumaan
Päijänteen pinnalle.
Täysikuu auraa
pimenevää taivasta,
se tekee tietä
uuden aamun sarastukselle.

Kevättä odotellessa

Teki aurinko mahtavan työn
pitkän pimeän jälkeen
voitti se yön,
vesi virtaava kohta jo pauhaa
koti kovuni oksilla satakieli laulaa.

Minä väsyin jo tylsään säähän
koko talven odotin
järveä jäähän,
pelkkää pimeyttä päivät kantoi
mitä taivaalta tippui
vain vettä se antoi.

Joka päivä käyn valoa kohti
taas eilen kirkkaammin
aurinko hohti,
huomenna taaskin tälleen
tunnen pitenevän
päivän jälleen.

No onhan nyt melankoolista

Olen elämän muukalainen
on polkuni toisenlainen,
se johtaa kaukaisiin kyliin
yän varjojen viileisiin syliin
eikä mikään ole pysyvää.

Taas jatkan polkua pimeää
ei helppoa ole eikä sileää
mutta tiedän matkalla tällä
oma suuntani on elämällä.
Olen elämän muukalainen
kuu seurani tuo kiertolainen
hetken valaisee pimeää tietä.

Äiti ikävässä

Äiti,
minne lensivät
lauluni lapsista,
minne katosi soliseva sävel.
Ne tuuliko vei
läpi pilvien harson
niitä laulaako tähtien äidit.
Äiti,
minne lensivät lauluni
ne kuuletko siellä
oi laulako laulujain
taivasten tiellä.

Runo rakkaudesta tähtiin

Tuli tähdeltä tyttö ja aurassansa
kimmelsi sininen tähti,
sitä katselin kauan ja ihmettelin
miksi hän tähdeltään lähti.

Hän tahtoi rauhaa ja iloa meille
puhui kaikille kukkasten kieltä,
ei täällä maan päällä kuitenkaan
aina ymmärrä tähtösten mieltä.

Tuli tädeltä tyttö ja käsissänsä
oli hänellä tähtien taikaa,
sitä katselin kauan ja odottelin
enkä huomannut kuluvaa aikaa.

Hän lahjaksi antoi mimosan kukan
joka tuoksullaan tunteet näyttää,
sitä ravistin kerran ja toisenkin
ilman huumavat tuoksut täyttää.

Tuli tähdeltä tyttö ja sydämellään
oli hänellä tähtien valo,
sen lämmössä hoivailin mimosaa
täytti minutkin rakkauden palo.